HISTORIA

Julkaistu alunperin Tampereen yliopiston Musiikintutkimuksen laitoksen opiskelijoiden Präntti-lehdessä alkuvuonna 2010.

Uulu kuuluu

- ja muuta ennenkuulumatonta

Oli syksy 2003. Kourallinen tulevia etnomusikologeja istui Haarlan palatsin yläkerrassa teemukien keskellä ja väsäsi ”pallokaaviota”. Se oli kaikkien mielestä hyvin tärkeä homma ja kaikki olivat siitä hyvin innoissaan. Pallokaaviosta näki heti millaiselle kohderyhmälle mikäkin juuri perustetun Kulttuuriosuuskunta Uulun eri tuotteista kävisi. Se näytti hienolta ja oli kovin ammattimaista. Sellaiset pikkuseikat kuin se, että kukaan ei vielä ollut suunnitellut ensimmäistäkään tuotetta, tai että kohderyhmää ei ollut laisinkaan koska kukaan ei vielä tiennyt Uulusta, ei ilmapiiriä lannistanut. Päinvastoin!

Osaksi samat naamat saattaa nähdä myös alkukesästä 2010 Uulun omassa omakotitalotoimitilassa Pispalassa: Osakkaamme Lari, jonka pitäisi kiltisti olla työhuoneessaan väikkärinsä kimpussa, venyttelee ja istuu jättimäisen teekupin kanssa natisevaan nojatuoliin. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän aloittaa ei-mitenkään-tutkimukseensa-liittyvän keskustelun toisen osakkaamme Joonaksen kanssa tämän uusimmista 80-luvun rokkihenkisistä vinyyleistä. Joonaksen pitäisi kyllä itse asiassa laskea Uulun palkkoja, jotka on kiire saada tilitoimistoon, mutta vinyylien kanssa on tottamaar rattoisampaa kuin excelien! Kolmas osakkaamme Petra lojuu silmät kiinni pitkin pituuttaan sohvalla kuunnellen aipodillaan sambaa ja tehden mielessään koreografiaa seuraavalle tanssitunnille. Samalla hän taitaa kuorsata vienohkosti…? Neljäs osakkaamme Juhana on jättänyt Kurun soitinverstaansa hetkeksi ja tullut hengailemaan paikalle ja suunnittelemaan syksyllä olevaa Kanadan kiertuetta (eli sen epäselvää rahoitusta). Suurimman osan hänen huomiostaan kyllä vie Larin ja Joonaksen keskustelu ja kurkunviipaleet, joita hän dippaa laiskasti kermaviiliin. Allekirjoittanut osakas taas on olevinaan pakkaamassa soitinlaukkuja kolmen päivän opettajankoulutusperiodia varten, mutta unohtuukin virittämään yangqinia, mikä taas ei ole hyvä idea, koska miehet testaavat edelleen hekottaen vinyylejä ja niiden sävellajit sotkevat viritystä pahan kerran.

Jep. Kun etnomusikologit ryhtyvät yrittäjiksi on hiustenlähtö taattua! Niitä lähtee sekä etnomusikologeilta, jotka yrittävät ihan kamalan epätoivoisesti ymmärtää mitä ovat tekemässä, että niiltä jotka yrittävät neuvoa heitä, jotteivät tekisi kaikkea mahdollista mahdollisimman pieleen. Verotoimiston täti näkee punaista kun etnomusikologi-yrittäjä soittaa sinne sadatta kertaa kysyäkseen onko tämä tuotekonsepti alviton, 8-prosenttinen vai 22-prosenttinen. Verotäti ei nimittäin taaskaan osaa vastata. Lakimiesparka saa aivonsa solmuun etnomusikologien tahkoessa osakkailleen ja keikkatyöläisilleen sopivia työsoppareita, joissa pitää lukea ihan kaikki, mutta oikeastaan ei mitään tarkkaa. Epäluuloinen tullivirkailija nuuhkituttaa koirallaan tlingit-intiaanien kilpikonnankuorihelistintä, jotta saisi varmistuksen siitä, etteivät nämä omituisia soittimia ympäri maailmaa kuljettavat ja tilailevat musiikintutkijat yritä salakuljettaa Suomeen mitään laitonta. Vakuutusyhtiön ihmiset yrittävät epätoivoisina kysellä mikä on nderr, julmu tai putorino, ja ymmärtää miksi joku ylipäätään haluaisi säilyttää niitä muussa kuin vitriinissä. Jopa ihan tavallinen koirantaluttaja Pyynikin metsässä saattaa tehdä raittiuslupauksen säikähtäessään pusikoista lehmänsarvet kädessä sinkoilevia lapsia, joille ohjaaja juuri vetää Sarvisuunnistusta.

Mutta… Uulu kuuluu! Laajalle, iloisesti, kauas ja kantavasti. Intoa puhkuvien opiskelijoiden ajatusleikki ei jäänytkään tähdenlennoksi vaan on nykyisellään toimiva, jopa voittoa tuottava yritys. Euroopan, kenties koko maailman ainoassa pelkästään etnomusikologien perustamassa firmassa osataan nykyisin sellaisia hienoja sanoja kuin ”tuotteistaminen” tai ”siirtosaamiset”. Perusjuttu on kuitenkin edelleen sama: hirveästi puuhataan ja suunnitellaan ja visioidaan. Firma menestyy koska meillä on takanamme mahtava yhteinen menneisyys Tampereen yliopiston musiikintutkimuksen laitoksella, jonka ilmapiiri oli kieltämättä vertaansa vailla. Uululaisilla riittää ideoita ja uskallusta toteuttaa niitä – ja tuloksena Uulu kuuluu.

"Etnomusikologi" on sana tai titteli, jota saa yleensä joka paikassa selittää. Ehkei kuitenkaan ikuisesti. Uulu pyrkii tietysti myös tieteenalan näkyvyyden parantamiseen. Kenties jo 5-6 vuoden päästä nuorisolla on erittäin hyvä käsitys siitä mitä etnomusikologi voi elämässään tehdä. Tai ainakin sillä osalla nuorisosta jotka ovat lapsina olleet meidän pajoissa leikkimässä Kuka Pelkää Etnomusikologia -peliä, tai jopa käyneet aikamatkalla Kiinassa etnomusikologi Jutta Juurisävelen opastuksella. Siis sillä tuohisella aikakoneella jonka on tehnyt Jutan isoisä Otto Armas Väisämöinen.

Henna Leisiö - uululainen ideasta asti.